Menin kolmikymppisenä naimisiin itseäni hieman nuoremman kaunottaren kanssa. Olimme kolme vuotta seurustelleet ja asuneet yhdessä. Vaimoni, Merja, sanoi naimisiin menon jälkeen totuuksia elämästään ja asioista, jotka vaikuttivat minunkin elämään.
– Minä olen kaksikymmentä viisi. Jään maisteriksi, koska en ikinä jaksaisi sitä paskaa, että väittelisin. En saa maisterina tätä rautatiehallituksen tutkijan virkaa parempaa. Lopetan pillerien syönnin ja haluan tulla raskaaksi! Etsimme tämän kaksion tilalle kantakaupungista kolmion tai pienen neliön. Onko vastaan
sanomista?
Ei minulla ollut, kun tuo sama ajatus oli ollut huulillani ääneen jo naimisiin mennessämme hiljaisesti. Niinpä Merja lopetti pillerit. Me naimme niin, että hän sanoi yhtenä iltana.
– Viime kuun moonikset jäivät ja nyt jäivät ja pikatesti sanoo, että olen tiineenä. Mitäs sanot?
– Jopa on elämä yllätyksiä täynnä! Sinä siis jakaudut omasta ja minun geenikartasta repien ihmisyksilöksi noin keväällä?
Merja teki sen ja meillä oli poikavauva, jolle tuli nimi Timo. Ostimme velkaa tehden Oikokadulta neljä huonetta. Meidän firma muutti valitettavasti Vallilasta samaan aikaan sinne kehitysalueelle. Minun ajettava työmatka oli noin 86 kilometriä, pihasta pihaan. Jokin onnellisuus kuitenkin oli asettunut velkahuoneisiimme. Timo jokelsi, minä ajoin työhöni ja Merja hoiti itseään, Timoa ja vähän siinä kotiammekin. Vuosi meni ja toinenkin oli kiitämässä molemmin puolin ohi. Merja meni rautatiehallitukseen virkaansa takaisin. Timo vietiin Satuhömppä -päiväkotiin ja haettiin kotiin kumpi ensin ehtien. Minulle se työmatka ei ollut mikään rasitus. Jokin muu pakotti, innosti, tai oli vain mukavaa olla poissa kotoa hieman harrastuksen parissa. Se oli sitten Peugeot 504 pikup, noin suomalaisittain sanottuna. Liittyihän työhöni juuri hiilivetyjen kaasutus.
Auto oli myynnissä roisin näköisenä. Sitä oli käyttänyt tulisijamuurari. Hän kuljetti siellä lavalla niitä tulitiiliään, lastejaan, pikkuista myllyä, väriaineita, työkalujaan ja mitä olikin ollut. Lava oli siis laastin ja värin peittämä. Ohjaamossa oli kokkareittain sementtiä ja sitä oli istuimissakin. Auto oli siis tavattoman epäsiisti ja luotaan työntävä. Siksi hinta oli halpa ja se oli jo vaihtoautojobbarilla ollut kolmatta kuukautta myynnissä. Itse autollahan ei ollut paljon ajettu. Muurari oli työskennellyt melkein vain Kehäkolmosen reunamilla ajellen. Hinta pyyntö oli markoissa 8 900 ja sanoin 8 000 siitä antavani, jos mukaan tulee kunnon talvirenkaat vanteilla. Ne kesärenkaatkin oli jo pyöritetty loppumetreille ennen joutumistaan rouhittavaksi. Ei ollut talvirenkaita.
– No sitten 7 500 markkaa ja käteisellä tässä heti.
Jobbari ei puhunut ja lähdin siitä jo autolleni. Tuo huusi perääni.
– Olkoon sitten perkele! Saat sen! Ei siitä lapsille leipää tipu!
Peugeot tarvitsi hellän hiekkapuhalluksen lavalleen, penkit saivat 170 astetta kuuman ja 200 kilon höyrypesun. Lavaa maalattiin uudelleen ja sisustus muuttui, kuin uudeksi. Ruuttasin ohjaamoonkin saman höyryn. Se odotti firman korjaamolla jatkokäsittelyään. Piirsin vapaalla kädellä lavalle häkäpöntön, suotimet, syklonin ja putkiston paikat sentin tarkkuudella, sen katsastajan ohjeen mukaan. Tein selväksi, että takaseinä on tiivis ja moottoritilan rintapellin aukot suljetaan, sekä läpivientien reunamat tiivistekitillä suljetaan. Irrotin rekisterit ja vein ne mukanani katsastajalle. Ottaisin eli ostaisin uudet, kun on muutoskatsastus ja vuosikatsastus hyväksytty.
Ukko katseli juttua ja hyväksyi sen järkevänä. Tehtiin myötävirtaustyyppinen Imbert kaasutin lavaan kiinni, lisälaitteineen ja putki alta moottoritilaan. Kaasuttimessa oli pari omaa parannustani perinteiseen malliin. Ostin uudet kesä- ja talvirenkaat, sekä Wunderkuusen haisemaan. Peugeot katsastettiin puukaasukäyttöiseksi henkilöautoksi. Ajoin sillä piruissani työmatkakanikin, kun sain noudettua 14 juuttisäkillistä pilkettä alan mieheltä Askolasta.
Kaasutin oli siis Imbert. Se oli silloisen tietäjämiesten käsityksen mukaan kehitetty ääriosaamisen laidalle. Siinä oli kaksoisreunus, jossa kaasu kierteisesti imettiin ulkokyljen ja sen sisällä olevan seinämän välissä. Se silloin jäähtyi ja lämmitti sisimmäisen seinämän, sekä siellä olevaa pilkettä. Siitä on selvä hyöty näissä asioissa. Oli kaksi lasikuitukankaista suodinta ja sitten sykloni, jossa vielä turha kosteus keskipakoisvoimasta lensi osaksi pois. En käyttänyt enää keulassa lisäjäähdyttäjää. Ensiajelussa totesin, että kestää kauan, ennen kuin moottori saa tasaista, laadukasta kaasua. Se oli tuon kuuasutustyypin yksi tiedetty heikkous. Siksi mietin jotakin parempaa. Sellaista myös yhtiölle, että voidaan myydä kalliisti jotakin omaa, ehkä patentoitua ratkaisua suuriin laitoksiin. Se iti ja iti mielessäni vuoden.
Tapahtui sitten se katsastus, jossa Peugeotista vietiin rekisterit. Samalla se muutettiin kärryautoksi ja uusi omistaja jatkoi ajelua. Sain aikaa olla kotona Timon ja Merjan kanssa enemmän. Sellaisen illan aikana sitten mieleeni tuli ajatus, että eihän sinne kaasutuspönttöön ole pakko lietsoputkilla ilmaa aina ottaa siitä arinan yläreunasta vanhaan 200 vuotta aikaisemmin keksittyyn tapaan! Ilmaahan voi viedä lietsoksi putkilla siellä pilkkeen, tai muun aineen joukossa ja imeä toisilla putkilla häkävety pois! Olin periaatteessa keksinyt uuden ajatuksen kaasuttaa hiilivetyjä hääksi ja vedyksi. Joskin joku Ruotsin suomalainen keksijä sota-aikana on kokeilut sitä rakennetta. Myöhemmin professori XX (en nyt muista nimeään!) omi sen nimiinsä. Sittemmin asia on unohdettu kuudeksikymmeneksi vuodeksi.
Kolme vuotta kehitimme sitä ideaa. Silloin toimitusjohtajan ja yhtiön juristijohtajan kanssa oli puhe, että juristi tekee patenttihakemuksen uuteen lietsotapaan. Ei sitä tullut mitään laiskuuttaan! Jonkun tekukoulun pojat olivatkin sitten patentoineet asian itselleen. Tosin patentti raukesi, kun esitimme PRH:ään jo tutkineemme ajatusta kolme vuotta. Annoimme ymmärtää, että yhtiöstä on piirustustiedot menneet laittomasti koulun sälleille jonkun henkilökuntaan kuuluvan mukana.
Ajatus oli kuusikulmaisen ison putken tuovan ilmaa prosessiin ja sen ympärillä kuusikulmaiset pienemmät putket imivät vetyhäkäseosta moottoriin. Tuloilma lämpeni ja sisälsi näin energiaa enemmän. Imukaasu viileni ja oli helpommin suotimissa käyttäytyvää. Taas ennen moottoria olisi hyvä saada niin polttoilma, kuin tämä kaasu kuumenemaan ja sisältämään lisäenergiaa. Sen suunnittelin pakosarjan pintojen kautta tapahtuvan kaasuttimen läppäkonieston avulla. Laskennallisesti lämpöopin kaavoista tässä puhuttiin 6 – 9 prosentin mahdollisista lisäenergiamääristä.
Timo meni kouluun ja minä täytin kolmekymmentä kahdeksan vuotta. Meillä oli silloin asunto melkein velattomaksi maksettu. Merja omisti suuren alueen kotitalonsa järvenrantaa. Hän halusi sinne meille kesäpaikan. Se oli yksi näytelmä, koska hän ja kotitilaa viljelevä veljensä eivät olleet väleissä. Olin siinä välissään postilaatikko, puhelin ja asiamies. Lopulta saatiin ajatus, että jopa se kunta tekee viemäri- ja vesijohdon siihen ja alue jaetaan viiteen tonttiin, jotka Merja omistaa. Merjalle tulisi noin 23 000 kulut asiasta. Tien teosta Merja sai nautinnon, kun veljensä joutui siihen puoliksi maksumieheksi, kun etuisuus tiestä hyödytti häntäkin.
En itse ollut koskaan huvilaihminen. Nytkin arvasin, että huvilasta tulee ”on pakko käydä paikka”. Merja otti velkaa huvilan rakentamiseen, sen suunnitteluun ja muuhun. Sinne valettiin pohja, talven kestävät viemäriratkaisut ja kunnollinen maalämmitys. Tuotiinkin paikalle valmis, lautarakenteinen, tavallaan asuintalo viikossa, Merjan valintana. Seuraavaksi Merja myi hirvittävään hintaan kauimmaisen tontin. Hän maksoi melkein talon rakentamiskulut sillä hintaa. Minä ja Timo emme oikein viihtyneet siellä, vaikka rantaa oli ja melko iso järvi. Ajomatkaa sinne oli Helsingistä 225 kilometriä.
Tuli syksy, kun piti kokeilla keksintöäni koepenkin moottorissa. Sellainen veekasi löydettiin Amerikan Impalasta. Se oli 5,7 litrainen ja bensakoneenakin melko hidaskäyntinen. Saimme siitä ulos väännettyä dynamossa peräti 94 kilowattia (127 hv) monta kertaa peräkkäin kokeiltuna. Bensiinilläkin valmistaja lupasi vain 180 hevosvoimaa. Tämä meidän suuri luku häällä johtui monesta syystä. Kaasutuslaitos oli juuri kuuden litran moottoria varten suunniteltu. Tuotos kulki juuri oikean väljiä putkia ja lyhyen matkan. Moottorin pitkäiskuisuus ja alhainen käyntinopeus sopi häkäkäyttöön. Lisäksi kaasumme oli laadukasta. Siinä oli paljon vetyä.
Firma sai 200 000 markkaa lisärahoitusta kokeiluun, sekä kehitystyöhön valtiolta. Lisäksi tuli yksityiseltä taholta yllättävä 50 000 markan ohjattu laaturaha. Lahjoittajaa ei meille paljastettu. Rahoilla emme pystyneet mitään uutta keksimään, tai paljon parempaan. Tehtiin turbollinen imupakosarjan lisäksi se moottoriin menevän kaasun uuskuumennus. Teho lisäys oli 9 kilowattia. Kaasuissa on muistettava, että 78 % imuilmasta on typpeä. Samoin se typpi on siinä häkävedyn mukana. Typpi ei reagoi mihinkään. Se vain on vaivoina täyttämässä sylinteriä 78 prosentin verran kiusaamalla.
Tällä aikaa oli hajonnut Neuvostoliitto. Sillä oli minuun erityinen merkitys myöhemmin. Suomi oli mennyt EU:n synkkiin sykleihin ja monta aikaisemmin kiellettyä asia muuttui sallituksi ja monia järkeviä asioita EU meiltä kielsi jyrkästi. Ajassa oli ne tapahtumat, jotka aikaa tavallaan mittaa. Toisin päin sanottuna tapahtumat ovat aikaa. Paremmin aikaa ei voi määritellä. Minun teki mieli uutta häkäautoa.
[su_divider top=”no”]
Haluatko lukea kolmannen luvun? Jaa teksti eteenpäin.
Uusi luku lähipäivinä.
